Kun edelliset hevoset ovat enää muistoissa ja pikkuhiljaa alkaa uskaltaa haaveilla uudesta hevosesta, käy kova pohdinta pään sisällä. Millainen olisi se täydellinen hevonen juuri minulle, miksi ja voiko sellaista koskaan saada?

Vaikka Marlie oli omassa persoonassaan mahdottoman kiltti, ystävällinen ja ihana, oli se myös herkkä, vauhdikas ja säikky. Opin tuntemaan sen vuosien aikana niin hyvin, että tiesin että se ei koskaan esimerkiksi purisi ihmistä tai pukittaisi ratsastaessa. Silti muistan varsinkin alkuaikoina monesti miettineeni että luovutan sen kanssa, etsin sille kodin jossa on enemmän rohkeutta ja taitoa kouluttaa sitä eteenpäin. Ja hankkisin itselleni rauhallisemman maastoilukaverin. Siinä missä kaverin hevonen ravaili maastossa eteenpäin reippaasti, saattoi Marlie yhtäkkiä pelästyä jotain typerää ja käydä ihan kierroksilla. Joskus ei päästy pihasta maastoon lainkaan, kun se pelkäsi pyykkejä narulla. Omaa pierua, kiviä, puomeja, esteitä, ojaa, junaraiteita.. Jossain vaiheessa opin ottamaan tämän jo rennommin kun tajusin että se pomppaa sivulle pari kertaa ja pysähtyy, tai lähtee pakittamaan ja yrittää kääntyä kotiin. Silti välttelin sillä ratsastusta aina parhaani mukaan ja vasta loppuvaiheessa se tuntui enemmän omalta hevoselta, kun se alkoi olla rauhallisempi ja helpommin ratsastettava eikä pikakiituri.

Rosi taas oli aivan täysi vastakohta, jollaista etsinkin Marlien kanssa touhuamista tasapainottamaan. Luonne hyvin tammamainen, älä lääpi, puhu tai ainakaan pussaa. Rauhallinen maastossa, ihanan pehmeä askel, selkä kuin luksussohva. Ketunhäntä kainalossa ja jekutti täysin jos mahdollisuuden sai. Ja kerran kun se mahdollisuuden sai, se oli menoa. Marlie oli taas enemmän sellainen yksinkertainen hömelö, joka teki kiltisti mitä pyydettiin (tai käskettiin), kun Rosilla tuntui olevan tarkat hoksottimet joita hyödyntää, eikä se tehnyt mitään käskystä.

Vaikka jollain tavalla miellän itseni nykyään kukkahattuilijaksi ja enemmän hyvän mielen puuhailijaksi, on silti hinku myös oppia ratsastajana lisää. Omien hevosten kanssa huomasin että en saa mitään irti yksin kentällä haahuilusta, vaan tarvitsen kentän laidalle jonkun ruoskimaan persuksille. Olen aina saanut kuulla olevani ”liian kiltti ratsastaja” ja että ”en vaadi hevoselta muuta kuin että saan istua selässä”, joka pitääkin paikkansa. Näin ollen kentällä ratsastaminen on ollut päämäärätöntä seilailua vailla mitään järkevää tekemistä. Tähän vaikuttaa osaltaan myös se, että hevoseni ei ole ollut osaava, askellajit on ollut käynti ja ravi. Pieniä väistöjä lukuunottamatta ratsastus on ollut lähinnä juurikin sitä hevosen rauhoittelua ja yritystä selvitä Marlien askellajeissa hädin tuskin kyydissä jotenkin. Sen askeleet oli niin järkyttävät, että mulla meni koko ratsastus kamppaillessa etten lentele selässä kuin leppäkeihäs, vaan löytäisin tasapainoisen ja rauhallisen istunnan. Eipä löytynyt ikinä ei..

Rodulla ei itselleni ole niinkään suurta merkitystä. Suokit on kivoja, mutta vain tietynlaiset. Joku kiva ja lunki opetusmestari-tyylinen pv voisi olla mukava. Kuin ihan yhtä hyvin joku muhkumpi simppeli ratsu.
Ennen Marlien ostoa en ikinä ajatellut että joka hevonen voisi sopia vain tietylle ihmiselle, tai olla sopimatta, koska olin aina viihtynyt hevosen kuin hevosen selässä. Marlien selässä en kuitenkaan ikinä tuntenut kunnolla, yritin vain sopeutua siihen mitä oli. Satuloita meillä oli monia ja silti jouduin joka penkissä vääntämään itseni väkisin oikeaan asentoon, jotta jalka olisi ollut oikeassa paikassa ja jalustin pysynyt päkiällä. Kaikella muulla tavalla se oli aivan täydellinen ja juuri sopiva harrastekaveri, mutta sen selkään en kokenut ikinä sopivani oikein mitenkään päin.

Näin ollen tärkeimpiä kriteereitä uutta hevosta etsiessä onkin se, että se tuntuu oikeasti omalta ja kotoisalta.
Terveys ja kohtalainen ikä, sekä sopiva luonne on tärkeitä. Tässä erilaisten terveysongelmaisten kanssa painiessa (ja kyllä tiedostan että niitä on varmasti tulevillakin) olisi kiva vaan päästä harrastamaan rennosti. Nauttimaan, lähteä vaikka kesäyönä maastoon ilman satulaa. Hypätä mielenvirkistykseksi pari estettä, ehkä jopa innostuessani ahkeramminkin. Marlien kanssa opin tykkäämään hevosesta jolla on oma menohalu, joten mitään täysin pystyynkuollutta en halua. Kunhan ei silti tarvitsisi maastoreissun jälkeen keräillä tavaroita pitkin tietä, jotka on lennelleet matkan varrelle hevosen lähtiessä kuskaamaan kotiin päin. Näin lähempänä kolmeakymppiä on oppinut jo arvostamaan omaa henkeä.
Nuorena ja varattomana on tullut haksahdettua näihin remontteihin, joten tällä kertaa sellainen peruskoulutettu ratsu voisi olla jo ihan kiva.

Hevonen tarvitsee myös lajitoverin ja lapsi tottakai oman ponin, joten sellainenkin ostoslistalta löytyy.  Joku ratsastettava ja ajettava pikkuinen olisi soppeli meille, niin pääsisin sitä itsekin sitä välillä kärryiltä liikuttamaan. En usko että meille itselle ainakaan enempää hevosia tulisi nyt alkuun, vaikka raviharrastuskin jollain tasolla vielä takaraivossa kolkuttelee ja houkuttelee. Poni ja hevonen ei nyt vielä kunnon laumaa muodosta ja molempien pitäisi pystyä jäämään tarhaan/lähtemään lenkille yksinkin. Meille olisi muutama mahdollinen tulija jo olemassa pihattoon, joten silloin ei tarvitsisi hankkia lisää omia ja tämä ongelma on ratkaistu. Ja moni muu ongelma lisääntynyt siinä samalla?

Tälläisiä haaveita tällä erää. Todellisuudessa meillä on ensi kesänä varmaan 3 radalta pelastettua lämpöstä, joiden selässä ei olla ikinä käytykään, pari hankkarivaivaa ja yksi halvalla ostettu kesäihottumainen ja kaviokuumeinen ”lastenponi” joka vaatii pientä jatkojalostusta, että sinne uskaltaa kakaransa laittaa kyytiin. Ja silmät päästänsä repivä talon emäntä, joka miettii että miten tää taas tähän meni!

Kaippa tässä täytyy lähteä keppihevosostoksille? Siihen tämä budjettikin varmaan just ja just riittäis.

”Jos minulta kysytään niin meille ei tule yhtäkään uutta elukkaa, joka vie huomiota minulta pois!”