Wau! Ensimmäinen Kuukauden kulut on ollut tähän mennessä selvästi luetuin postaukseni täällä blogissa. Hevosharrastus on kallis ja ylipäätään muutenkin ihmisiä kiinnostaa aina kustannukset. Itseäni ärsyttää aina eniten kaikkien juttujen lukemisessa se, jos ei ole mitään mainintaa kustannuksista. Tottakai kaikilla on erilaiset kustannukset esimerkiksi juuri hevosharrastuksessa. Siinä missä itselleni meni tässä kuussa extrapaljon rahaa hevoseen omalla mittapuullani, jollekkin toiselle tämä saattaa olla ihan normaali summa kuukaudessa perusmenoihin. Siltikin omastakin mielestäni on kiva tietää edes suuntaa antavia summia, kun jotain asiaa tutkin. Sitten asiaan.

Helmikuun hevosmenot

Tallivuokra 250€

Omistajanvaihdos 37€

Greenline 20€ (Linkkiä hakiessa huomasin että hinta noussut tästä!)

Sinkki 16€

Hopti ruokintalaskuri 15€

Jalustinhihnat 30€

Jalustimet ja kuolain 148€

Satula 570€

Kengitys 40€

Satulavyö 40€

Muita: porkkanat, sokeri elektrolyyttiin 10€

YHT. 1176€

Näin halpaa lystiä se on. Oikeasti meillä meni suurin osa tästä summasta uuteen satulaan. Se on käytettynä ostettu ja hyvässä kunnossa, uutena olisi maksanut reilusti tuplat. Lisäksi kyseessä on muokattava joustorunkoinen satula, joten se menee Stinalla muokkausmahdollisuuksien ansiosta varmaan koko sen loppuiän. Kengitys oli halvempi kuin viimeksi, koska vanhat kengät meni osittain uudelleen ja kengitys tuli tallin puolesta edullisemmin. Satulavyö piti hankkia uutena, koska meidän nykyinen on liian pitkä ja kirppareilta ei löytynyt joustollisena sopivan pituista. Joustorunkoinen satula vaatii aina joustollisen vyön. Jalustimet ja kuolain tuli myös hankittua uusina, kun niitä aikani niitä kirppareilla peräänkuuluttelin, mutta ei ollut tarjolla käytettynä.

Nyt voisin sanoa, että Stinalla on sen verran hyvin varusteasiat, että näillä pärjätään toivon mukaan pitkälle ja isompia hankintoja ei pitäisi tulla. Kunnolliset kumiohjat käyn vielä hakemassa Puuilosta ennen ratsastustreenejä ja itse tarvitsisin uuden kypärän ehdottomasti. Olen haikaillut Back on Trackin kypärän perään ja kyttäillyt tarjouksia, mutta se saa nyt vielä odotella.

Tulojakin silti tuli!

Sain myytyä Stinan mukana tulleen satulan +250€

sekä meille sopimattomat vanhat Toivon suitset +30€

Tulevan kuukauden menoja odotellessa..

”Iso-otta” ”Miranna-hiiri” ”Minihead”. Muun muassa nämä olivat yleisiä haukkumanimiä aina kouluaikoina. Tai ei aina. Eihän minua aina kiusattu koulussa. Kiusaaminen alkoi sen jälkeen, kun muutettiin pienemmästä kylästä isompaan kaupunkiin. Tarkkaan en enää muista, mutta vitosluokkaa taisi olla vielä vähän jäljellä, kun muutimme. Sitä ennen oltiin muutettu jo lukuisia kertoja ja aina ennen olin saanut nopeasti kavereita. En ollut mikään luokan priimus tai suosikki, mutta tulin kaikkien kanssa toimeen, minut kutsuttiin kaikkien synttäreille ja kavereista ei ollut pulaa. Tottakai oli sitten vielä ne omat, parhaat kaverit, joiden kanssa vietettiin eniten aikaa. Muissa kouluissa oli aina hyvä yhteishenki ja kaikki olivat saman arvoisia ja kavereita keskenään.

PAKKO OLLA MUKANA PORUKASSA

Muuton jälkeen sainkin aluksi isommasta kaupungista uusia kavereita. Olin aika hiljainen ja ujo, mutta pääsin porukkaan mukaan. Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että olin itse kiusaajana mukana porukassa. En voi väittää että kiusaaminen olisi ollut millään tavalla harmitonta, mutta oli lähinnä pahan puhumista ja naureskelua, nimittelyä yms. Paineet oli äärimmäisen kovat kuulua mukaan parempiin piireihin ja tipuit porukasta, jos et tehnyt niin kuin muutkin. Samaan aikaan alkoi pikkuhiljaa minua kohtaan luokan poikien puolelta haukkuminen ja nimittely. Sitä harrastettiin vähän kaikille, joten en kokenut olevani vielä erityisesti kiusattu siinä vaiheessa. Tytöt pitivät puoliani, mutta kiusaajat huomasivat äkkiä, että olin helppo nujerrettava, joten olin kohta maalitaulu.

Pelotti mennä kouluun

Mieleeni muistuu, kun olin ollut hyvän lapsuudenystäväni luona viikonlopun toisessa kaupungissa. Hänellä oli hieno farkkukankaasta tehty lipallinen hattu, jotka olivat siihen aikaan muotia. Hänen äitinsä ompeli minulle samanlaisen viikonlopun aikana ja menin se päässä maanantaina kouluun. Jo ennen portteja odottelivat pojat ja huutelivat perään. Koitin kävellä ohi kommentoimatta tai kiinnittämättä huomiota, mutta lakki lensi päästä, sen päälle tallottiin ja heitettiin viereiseen kuralätäkköön. ”Hyi saatana mikä lakki, vitun minihead, kattokaa kuin iso otta sillä on!”

Keräsin lakin maasta ja kaverit tulivat avuksi. Tälläistä alkoi tapahtua enemmän aina yksin ollessani. Repusta nostettiin ja revittiin, tönittiin päin koulun aitoja. Koulun rehtori oli ihan suoraan sanottuna täysin munaton äijä ja tiedossa oli, että koulussa on paljon kiusaamista – sille ei vain tehty mitään. Aikuisille kerroin joskus, varmasti siloitellun, version kiusaamisesta. Vastaus oli aina sama; ”Hehheh, se poika taitaa tykätä susta” ja se muka hauska virne ja silmänisku perään. Vaikea kuvitella, että ketään toiseen ihastunut vääntää kättä selän taakse väkisin, uhkailee kuristaa, tönii ja haukkuu. Itse olen kuitenkin ollut silloin noin 30 kiloinen pieni rimpula ja kiusaajat ollut jo melkein aikuisen mitoissa olevia isoja poikia. Pelotti mennä kouluun ja lähteä koulusta kotiin. Kotona olisi kuitenkin tullut puhuttelu, jos ei olisi mennyt ajoissa kotiin koulusta. Monet kerrat kieltäydyin menemään kouluun ja siitä tuli kotona riitaa. En uskaltanut sanoa, että koulussa kiusataan, koska se olisi vain yllyttänyt kiusaajia. Opin taktiikan, jossa menin viime minuuteilla kouluun ja näin ollen aikaa räsynukeksi joutumiselle oli vähemmän.

kIUSAAJASTA KIUSATUKSI

Kun ala-aste päättyi ja siirryttiin yläkouluun, kaikki kaverit katosivat. Minulle ei enää puhuttu, viesteihin ei vastattu. En enää päässyt porukan yhteisiin yökyläilyihin. Välitunneilla hakeuduin kavereiden seuraan, mutta päät käännettiin pois ja leikittiin, kuin minua ei olisi olemassakaan. Nämä samat ihmiset, jotka olivat aiemmin puolustaneet minua kiusaamiselta, joiden kanssa olin viettänyt kaveri-iltoja ja jotka olivat minulta kysyneet, voiko veljeni kavereineen puolustaa heitä, jos yläasteella kiusataan. Yhtäkkiä olinkin se porukan hylkiö ja tiputettu porukasta pois. Kaikki muut tytöt menivät toiselle luokalle ja itse päädyin erikseen muista. Uudella luokalla oli lähinnä vieraita naamoja ja pari edellisen luokan tyttöä. He, joita olin aiemmin kiusannut muiden kanssa. Aika pian löysin uuden ystävän toisesta saman henkisestä tytöstä. Meitä molempia kiusattiin, lisäksi kiusattiin tottakai muita kahta tyttöä, joita itsekin olin kiusannut aiemmin. Pudotus oli kova paremmista piireistä luokan pohjasakkaan, mutta en väitä ettenkö ansaitsisi sitä aiempien ilkeilyitteni jälkeen.
Aloimme myötätunnosta hengailla näiden kahden kiusatun tytön kanssa ja siitä vasta paskaa alkoikin sataa niskaan.

Miranna-hiiri on kappale. Kappale, joka tehtiin minusta koulun musiikintunnille. Kaikki joutuivat tuomaan oman mielimusiikkinsa luokan kuunneltavaksi, joten pojat päättivät tietokoneella tehdä omat biisit. Muiden nimiä en enää muista, mutta ainakin meistä kolmesta oli kappaleet. Kiusaajat kävivät pokkana kirjoittamassa kappaleiden nimet taululle ja koko porukka hihitteli, osoitteli ja nauroi päin naamaa. Opettaja ei sanonut mitään. Musiikit soitettiin ja kaikilla oli hauskaa. Todella hauskaa. Ainakin melkein kaikilla.

FYYSINEN KIUSAAMINEN LOPPUI RÄJÄHDYKSEEN, HENKINEN KIUSAAMINEN JATKUI SILTI

Yläasteella seiskaluokalla kiusaaminen meni myös fyysisemmäksi. Tönittiin, potkittiin, tavaroita varastettiin ja jotain varmaan rikottiinkin. Olimme hiljaa omassa porukassamme. Sisällä kiukku kasvoi, mutta koitin pysyä tyynenä, enkä kommentoinut ikinä juurikaan mitään ilkeisiin kommentteihin. Kun huomattiin, että en vastaa huuteluihin, alkoi töniminen. Mikset vastaa, vitun mykkä. Tätä jatkui ja jatkui. Muut nauroi vieressä ja yllytti. Joku kerta yllätin kaikki, kun sain tönimisestä tarpeekseni. Keräsin kaikki voimani ja tönäisin kiusaajani päin naulakoita niin lujaa, kuin ikinäkään pystyin. Saatoin ehkä vielä kommentoida, että nyt jätät rauhaan. Kiusaaja pelästyi ja tämän jälkeen minuun ei koskettu enää fyysisesti. Henkinen kiusaaminen jatkui tottakai silti koko yläkoulun loppuun, mutta ainakaan minuun ei enää koskettu.

En ole oikea henkilö arvioimaan kenenkään henkistä terveyttä, mutta voiko ihminen olla tervejärkinen, jos kiusaa toista siitä, että hän on menettänyt juuri vanhempansa. Erään kiusatun tytön vanhempi menehtyi yläasteen aikana ja sehän ei kiusaajia hidastanut, päinvastoin. Tottakai tällainen ihminen on helppo uhri ja lyötyä pitää lyödä. Kyseessä on ollut 15-16 vuotiaat nuoret, toki vielä lapsellisia. Väittäisin silti, että tuohon ikään mennessä pitäisi empaattisuuden jo näkyä ihmisessä, jos sellaista löytyisi. Ei näkynyt. Saman ikäisiä nuoria istuu nyt kiinniotettuna nuoren pojan murhasta. Vieläkin välillä mietin, millaiset aikuiset kasvattaa lapsia, jotka nauravat ja pilkkaavat ihmistä, jolta on juuri vanhempi kuollut. Empatiasta ei ollut tietoakaan kyseisillä ihmisillä. Olisitko itse ylpeä, jos kuulisit, että oma lapsesi on kiusannut luokkakaveria sen vuoksi, että hänen vanhempansa on menehtynyt pitkän sairauden jälkeen? Oksettavaa minusta.

Vain yksi pyytänyt anteeksi

Olen törmännyt kiusaajiini vuosien jälkeen. Tasan yksi ihminen on pyytänyt minulta anteeksi henkilökohtaisesti. Hän osallistui kiusaamiseen lähinnä sivustaseuraajana ja painostettuna huuteli välillä kommentteja. Jos ei olisi osallistunut, olisi itse päätynyt kiusatuksi. Niinhän itsellenikin kävi. Puolusta heikompia ja olet kohta itse maahan potkittuna ja halveksuttavana. Itsevarmuuteni on myös kasvanut vuosien varrella ja sitä olen käyttänyt hyväkseni myöhemmissä kohtaamisissa. Kiusaajat eivät ole enää vuosien jälkeen tunnistaneet minua ja on tullut hyviä tilaisuuksia lyödä luu kurkkuun. Tottakai olen käyttänyt ne hyväkseni. Yksi ala-asteen opettaja nöyryytti minua usein englannin tunneilla. Ei liene sattumaa, että edellisessä koulussani nautin enkun tunneista paljon ja todistuksessa numero oli 9. Sen jälkeen kun vaihdoin koulua ja jouduin tämän hirviön tunneille missä arvosteltiin lausuntaa ja ääntämistä muiden edessä, laski numeroni vitosen, kutosen paikkeille. Kaikki mielenkiinto katosi ainetta kohtaan ja aloin pelätä englannintunteja. Pelkäsin niitä vielä lukiossakin niin paljon, että kävin joskus salaa oksentamassa vessassa lämmityksestä. 

Lukioon -kiusaaminen loppui

Jatkoin peruskoulusta lukioon paikkakunnalle, jossa minulla oli ystäviä. Koko peruskoulun ajan minulla oli edellisellä paikkakunnalla kavereita, joita näin aina lomilla ja viikonloppuisin käydessäni isälläni. Meillä oli vanha remontoimaton talo, kymmenen kakaraa ja ruosteinen minibussi, jolla koko konkkaronkka kuljettiin. Ei kiusannut kukaan. Elin siellä ihan normaalia nuoren elämää, harrastin ratsastusta ilman että ketään asia haittasi ja kävin bileissä muiden kanssa. Lukiossa en uskaltanut tutustua paljoa muihin, koska olin niin maahan lyöty peruskoulun loppuvuosina. Luulen, että minua pidettiin vähän outona hissukkana joidenkin toimesta, mutta minkäänlaista kiusaamista ei lukiossa tai sen jälkeen enää ole ollut. Päihteiden käyttö oli runsasta nuoruusvuosista pitkälle aikuisuuteen, koska en uskaltanut mennä ihmisten ilmoille selvinpäin. Arkena kaupassa käyntikin laukaisi yleensä paniikkikohtauksen, en voinut vuosiin käydä isommissa tapahtumissa, koska väenpaljous aiheutti myös heti paniikkikohtauksia. Vielä tänäkin päivänä mietin jatkuvasti mitä minusta ajatellaan, puhutaan. En uskalla kovin herkästi esittää omia mielipiteitäni, kuin tutuissa porukoissa, joissa minut ja mielipiteeni jo tunnetaan. Olen todella herkkä ja otan nokkiini joistain asioista aivan liian helposti. Samaan aikaan pystyn kuitenkin olemaan todella itseironinen ja kommentoimaan itseäni kriittisesti hyvin helpostikin. Se on ihan hyvä taito.

itsevarmuus takaisin

Onneksi viimeisien vuosien aikana olen jostain kummasta saanut itsevarmuutta todella paljon. En usko, että tulen ikinä ajattelemaan itsestäni normaalisti, tai että voisin olla oma itseni miettimättä muiden mielipiteitä. Tällä hetkellä olen kuitenkin päässyt eroon paniikkikohtauksista, päihteitäkään ei tule enää käytettyä satunnaista alkoholin juontia lukuun ottamatta, ja olen muutenkin oppinut nauttimaan uusista ihmiskontakteista. Itseasiassa tykkään nykyään todella paljon tutustua uusiin ihmisiin ja olen todella puhelias. Puheliaisuuskin on silti uusi selviytymiskeino. Huomaan hermostuessani höpöttäväni jatkuvasti toisen ärsytykseen asti. Kun huomaan että hölötykseni alkaa ärsyttämään jotakuta, hermotun vain enemmän ja höpötän myös enemmän. Olen silti onnellinen, että olen oppinut olemaan sosiaalisempi. Mieluummin hölösuu, kuin tyhmänä ja yksinkertaisena pidettävä hiiri. 

Kiusaajien tuli myös muistaa, ettet voi ikinä tietää, mitä toisen taustalla on! Joku voi olla hyvinkin hiljainen tai ujo monesta syystä, eikä kiusaaminen sitä ainakaan paranna. Joku, jolla on aina samat vaatteet päällä ja likaiset hiukset, ei välttämättä voi sille itse mitään. On perheväkivaltaa, alkoholismia, piittaamattomuutta tai sitten taas toisena ääripäänä kotona liikoja vaatimuksia ja kuria. 

Kiusaajat tuskin ymmärtävät, kuinka pitkäksi aikaa voi tuhoa aiheuttaa. Masennusta, itseinhoa, itsetuhoisuutta, päihteitä, ei mitään arvostusta itseä kohtaan. Tätä kaikkea on ollut kiusaamisen jälkeen ja tulee olemaan jatkossakin. Itse olen aikoinaan uinut todella syvissä vesissä ja joskus on tehnyt mieli luovuttaa kokonaan. Tässä kuitenkin ollaan ja hyvä niin, koska tällä hetkellä olen tyytyväisempi elämääni, kuin koskaan ennen. Ja päättänyt myös sen, että enää minua ei kukaan alista. Ei kaverit, sukulaiset, eikä kukaan muukaan.

#positiivisempihevosala

Olen ehdokkaana (LUE: edellinen postaus liittyen aiheeseen) Somegaalan ”Vuoden hevosblogi” -kategoriassa. Jos et ole vielä äänestänyt omaa suosikkiasi, tee se täällä nyt. Tänäkin vuonna me ehdokkaat ja muu Somegaalan henkilöstö teemme työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Itse en ole talleilla joutunut kiusatuksi, joskin kilttiä luonnettani on käytetty hyväksi ja koitettu kävellä ylitseni päätöksissä koskien omia hevosiani. Hevosharrastus on aina ollut minulle pakokeino ja poispääsy koulupäivistä, enkä tiedä miten asiat nyt olisi, jos tätäkään mahdollisuutta ei olisi ollut. Siksi itsestäni on todella kurjaa ajatella, että jotkut lopettavat hevosharrastuksen sen takia, että talleilla kiusataan niin paljon. Itse harrastuksen vuoksi minua on kiusattu koulussa ja väitetty että haisen hevosen paskalle, vaikken olisi tallilla aikoihin käynytkään. 

Sen sijaan, että arvostelisit jonkun ulkonäköä, kokoa, puhetta, harrastusta, perhettä, varakkuutta, ihan mitä vaan. Kerro mieluummin joku positiivinen asia. Koska miksi ei? Jokainen tietää, kuinka hyvältä tuntuu, kun saa kehun tai kannustuksen johonkin itselle tärkeään asiaan. Miksi siis jakaa negatiivistä, kun voit parantaa jonkun päivää jollain positiivisella? Ole mukana tekemässä #positiivisempihevosala!