Kuin kukkahattutäti

Moni on varmasti törmännyt käsitteeseen ”kukkahattutäti” monessa paikassa ja nykyään hevospiireissäkin on kukkiksia. Yleensä pehmeät arvot, kuolaimettomuus ja kengättömyys, kuin myös positiivinen vahviste ovat näitä, joilla määritellään ihminen kukkahattutädiksi. Mielestäni ketään ei pitäisi jaotella johonkin ryhmään sen perusteella, miten toimii. Harvoin ketään edes loppujenlopuksi on kaikilta toimintatavoiltaan rinnastettavissa johonkin tiettyyn kategoriaan, vaan ihmiset pyrkivät käyttämään eri tapoja, jotka on hyväksi havainnut jollain tavalla. Yleensä nämä tavat eivät noudata mitään tiettyä linjaa, vaan ovat poimintoja eri tilainteista ja erilaisilta ihmisiltä. Harvemmin ääripäät missään asiassa ovat hyvä juttu ja parempi olisikin keskittyä hakemaan sitä kultaista keskitietä.

Yleensä hevosharrastukseen saa jo pienenä mallin muilta, mallin jossa sinun tulee näyttää hevoselle kuka määrää.Ainakin itse sain 1990 ja 2000 luvun taitteessa ja sitä myöhemmin vielä kauan opit, jossa hevoselle näytettiin kaapin paikka. Yleensä se oli huutaen ja jopa lyöden. Ei niinkään mietitty sitä, mistä hevosen rangaistava käytös johtui, vaan se käytös poistettiin pelottelemalla ja ”tekemällä selväksi, kuka määrää”. Nykyään aikuisiällä olen törmännyt jo paljon opetustalleihin missä ratsastuksen opetuksessa painotetaan enemmän istuntaa ja panostetaan hevosen hyvinvointiin ja hyvään kohteluun. En väitä etteikö näin olisi tehty jo silloin 90-luvulla, mutta nykyään nämä asiat ovat enemmän pinnalla. Silti oli aika surullista luettavaa joku aika sitten instan kyselyistä, miten paljon vielä kokemuksien mukaan ratsastuskouluilla hevosilla on huonot ja epäsopivat varusteet ja niitä kohdellaan huonosti.

Komentamalla kuriin

Samaan aikaan kun omistin ensimmäisen oman ponini Toffeen hyvin pian aloin omaksua tavat, joissa rauhallisuus, negatiiviseen käytökseen reagoimatta oleminen ja hyvästä käytöksestä palkitseminen olivat läsnä. Tällöin en tietenkään käyttänyt positiivista vahvistetta enkä siitä mitään tiennyt. Lähinnä koitin olla reagoimatta negatiiviseen käytökseen ja pystyin jossain kohtia jo tulkitsemaan siitä, miten poni tuli portilla vastaan (tai juoksi karkuun minut nähdessään), että mitä sen kanssa kannattaa sinä päivänä tehdä tai jättää tekemättä. Vaikka asiaa usein kyseenalaistettiin muiden suunnasta, minusta oli typeryyttä lähteä edes kokeilemaan ratsastamista ponilla, josta näki heti, että se vetäisi ranttaliksi ja pukittaisi minut selästä alas niin kauan että saisi periksi.

Se meinaan teki niin ja viimeisenä keinona saattoi jopa peruuttaa valtatien ojaan, jos ei muuten saanut minua pois kyydistä. Toffee opetti lukemaan hevosia enemmän ja rauhalliset maastokäppäilyt kirpeässä syysilmassa rennon ponin kanssa oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa. Se ei vihaa mua tänään! Jotkut saattoivat ajatella että pelkään sitä, kun en halua ratsastaa sillä. Välillä kyllä pelkäsinkin jos se aloitti kunnon pukkirodeon tai oli muuten vain kurittomalla tuulella. Koen kuitenkin onnistuneeni sen viiden vuoden aikana ponin kanssa ainakin jollakin tasolla, kun se lopetti näykkimisen, potkimisen ja lähti lenkeillekin mieluummin, kuin aikasemmin.

Perseilyä vai olosuhteiden aiheuttamaa käytöstä

Paljon vielä Marlien omistaessani ja ravitalleilla työskennellessäni kivahdin hevoselle heti, jos se ”perseili” taluttaessa tai muuten. Valitettavasti myös monissa paikoissa pelkäävät hevoset laitettiin ruotuun väkivallalla, jolloin ne ei uskaltaneet liikkua vaikka pelkäsivät. Koska pelkäsivät vielä enemmän sitä, mitä siitä tapahtuisi jos ei tottelisi, eli seisoisi paikallaan kuin tikku paskassa. Haluan tässä allekirjoittaa, että tämä ei kuulu raviurheiluun ja jokaisessa harrastuksessa on aina mätämunia. Ihan yhtä lailla myös ratsupuolelta löytyy kovempia käsittelijöitä, kuin myös ravipuolelta rauhallista ja välittävää huolenpitoa hevosia kohtaan. En ala silti siloittelemaan kokemaani ja näkemääni sen takia, että joku tähän tarttuu yleistäen. Ystäväni kanssa lapsuudesta asti tallilla pyörineenä olemme jutelleen paljon siitä, miten meitä aikoinaan opetettiin hevosia käsittelemään. Jos hevonen temppuili, ensin karjaistiin, jos se ei auttanut, nykästiin narusta ja karjaistiin. Jos sekään ei auttanut niin sitten annettiin riimunnarulla vähän huomautusta, että kuka täällä oikein määrääkään. Nykyään mietin enemmän, mistä käytös johtuu ja miten asiaa voisi parantaa.

Itse olen aina ollut vähän arempi ja harkitsevaisempi ihminen hevosten suhteen. Kilpaileminen ei ole itselleni koskaan ollut veressä ja itseasiassa inhoan kaikkia kilpailutilanteita. Ylipäätään kun pitäisi alkaa kilpailemaan asiassa kuin asiassa, luovutan heti ja olen kilpailematta ollenkaan. Kahdet leirikisat käyneenä muistan, että ainakaan ensimmäisissä en opetellut edes koulurataa ulkoa ja menin radalle tuurilla vöhän yrittämään jotain. Koska ei kiinnostanut. Ajattelin, että arkuuteni vuoksi varmasti moni vahvaluontoinen hevonen on päässyt niskan päälle kanssani. Lukenut minua ja huomannut että tämän kanssa saa tehdä mitä vaan. Olen ratsastajana myös todella hitaasti lämpenevä ja vaadin pohjalle paljon ratsastusta samalla hevosella, jotta uskallan alkaa pyytää siltä edes perusasioita. Siinä kohtaa kun olen itse totutellut hevoseen useamman ratsastuksen verran, se on jo huomannut että tämä täti ei vaadikaan yhtään mitään. Ja sen jälkeen on vielä vaikeampaa lähteä vaatimaan hevoselta, että nyt aletaankin yhtäkkiä töihin, kun se on omaksunut jo luistamisen mahdollisuuden kanssani.

Pelko tuo kiukkukäyttäytymisen

Myös oma pelko ja jännitys on se, joka on varmasti laukaissut hevoselle ärjymistä, karjumista, narusta nyppimistä. Kiire ja huono päivä, nälkäkiukku, väsymys. Mikä oikeastaan tähän asti on saanut edes ajattelemaan että on ok mennä tallille myrskyn merkkinä ja vielä vaatia hevoselta rauhallisuutta ja moitteetonta käytöstä?

Stina oli huonojen kelien takia liikiuttamatta sen kummemmin melkein viikon. Tehtiin tarhassa, käytävällä ja pihassa kaikenlaista, mutta ei käyty pidemmällä, koska joka puolella oli jäätikkö. Kun pääsin sitä torstaina liikuttamaan paremmin, se oli tottakai energisellä tuulella ja tiesin että se tulee rallittamaan kentällä, kun vain sinne päästään. Kävelyttää piti tietenkin alle ja Stina oli vähän lentoon lähdössä alkuunsa ja pomppi sivuttain. Kenttä oli vielä puoliksi jäässä ja taistelin pysyäkseni pystyssä. Ja yhtäkkiä huomaan että jo sen sijaan, että pyysäisin Stinaa pysähtymään sanalla ”SEIS”, jonka sille olen opettanut, huomaan nyppääväni reilusti narusta ja kivahtavani sille. En pelännyt hevosta, mutta yli viikon jatkuneet jäätikkökelit ja jatkuva liukastelu oli siinä kohtaa jo vituttanut jonkun aikaa ja näin se sitten purkautui, kun pelkäsin kaatuvani ja katkaisevani jalkani.

Positiivinen vahviste on punainen vaate joillekin

Siitä päästäänkin taas aiheiseen ulkopuolinen paine. Se lisää stressiä minulle, minä stressaan kun asiat ei mennyt tallilla niin kuin suunnittelin ja hevonen stressaa kun minä stressaan. Järjetön oravanpyörä. Marlien ja Toivon aikaan annoin vielä monien mielipiteiden vaikuttaa omiin tekemisiini. Olen aina ollut liian kiltti ja myöntyväinen ja se huomataan äkkiä myös ihmisten suhteen ja sitten mennään. Toivolla piti päästä heti ratsastamaan ja tekemään kaikkea, vaikkei se varmasti ollut edes kotiutunut vielä. Hevosella voi mennä monia kuukausiakin kotiutua uuteen paikkaan ja Toivo oli muistaakseni vuoden sisään kiertänyt jo neljä kotia. Silti oli kauheet paineet alkaa heti liikuttamaan, ratsastamaan, juoksuttamaan. Toivon kohdalla voin rehellisesti sanoa että pelkäsin sitä jo lopuksi. Tästä sain toki kuulla monesta suunnasta kun sen kanssa en pärjää. Olisi pitänyt väkisin ratsastaa ja laittaa kuriin, vaikka loppujen lopuksi se yritti näyttää vaan kipuansa. Lopetin aika pian sillä ratsastamisen kun ei tuntunut hyvältä.

Stinan kanssa päätin, että asiat tehdään rauhassa ja enemmän hevosta kuunnellen. Se ei silti tarkoita sitä, että se saisi kerjäämällä nameja, ryysiä narussa, kuopia käytävällä, pukitella minua kohti tarhassa. Stina mukelsi alkuun käytävällä paljon suullaan. Ajattelin että se jännittää tai stressaa hoitopaikkaa, joten koitin sitä rauhoitella ja tehdä sen olon mukavaksi käytävällä palkkaamalla siellä olosta. Virhe. Lopetin koko mukeltamisen huomioimisen, palkkasin hyvistä hetkistä käytävällä ja huomasin, että mukeltaminen loppui, jos hevonen oli liikutettu ennen käytävälle vientiä. Se siis vain odotti malttamattomana liikkeelle pääsyä. Tehtiin hetki niin, että lähdettiin lenkille suoraan tarhasta ja mentiin käytävälle vasta kun liikutus oli hoidettu. Toimi. Käytiin käytävällä niin, että siitä ei aina lähdettykään liikutukseen, vaan takaisin tarhaan. Nykyään Stina seisoo käytävällä esimerkillisesti hiljaa paikoillaan.

Joko-tai?

Olen myös aivan joko-tai -ihminen ja sen huomaa myös tässä asiassa. Ennen hjos hevonen oli vaikka virtaisalla tuulella ja rynni kuuntelematta taluttajaa, sain sen toimimaan kiinnittämällä huomioni karjaisemalla ja nykimällä narusta. Nyt kun olen koittanut kitkeä käsittelyssäni moista pois, tuntuukin, että olen ihan hukassa, jos hevonen ei positiivisellakaan rauhoitu yiryksistä huolimatta. Voisi olla ihan ok välillä herätellä sitä tajuamaan, että täällä narun päässäkin on oikeasti joku. Stina varsinkin menee ihan omiin tiloihin ja kyttäilee vain kaikenlaista, kun siirrytään vaikka uusiin maastoihin ja se on jännää. Nyt olen muutamasti vähän herätellyt neitiä nyppäämällä narusta, kun se ei vaan yksinkertaisesti kuule eikä nää mitään. Mielestäni tämä on parempi, kuin antaa sen jatkuvasti ryysiä oman mielensä mukaan kuurona, koska selvästikään en ole vielä sen luottamusta niin hyvin saanut, että se kaiken uuden ja jännän sijaan keskittyisi ennemmin minuun.

Se intuitio, oma, vahva tunne jostain. Väkisin en ala enää yhdenkään eläimen kanssa harrastamaan ja ottamaan paineita turhista asioista. Tosin helpommin sanottu, kun tehty. Hevospiireissä tuntuu olevan jotenjin outo käsitys, että en tee hevoseni kanssa mitään tai liikuta sitä tarpeeksi, jos en istu siellä selässä. Jokainen tehkööt omansa kanssa juuri niin pian tai hitaasti, kuin itseltä hyvältä tuntuu. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa ja siihen väliinkin mahtuu vielä miljoona eri vaihtoehtoa. Jos Stina olisi luonteeltaan esimerkiksi samanlainen kuin esimerkiksi Rosi oli, olisi luultavasti jo ratsastanut sillöä kauan aikaa ja mennyt maastoissa. Se vaikuttaa kuitenkin olevan todella hitaasti kotiutuva ja jännittää välillä vielä kentälläkin, sekä saattaa säikähtää ohi ajavaa autoa. Haluan, että kenttä on sille yhtä tasapaksu ja tuttu paikka, kuin esimerkiksi sen oma aitaus, ennen kuin alan kiipeämään sinne selkään.

Meikäläisen aihe lähti taas rönsyilemään, mutta pointtini lienee, että virheitä tässä on tullut tehtyä ja varmasti tulee jatkossakin. Se, että joku haluaa muuttaa toimintatapaansa tai tehdä asiat eri tavalla, ei pitäisi olla keneltäkään pois. Monta kertaa olisi tehnyt mieli jo Stinallakin ratsastaa, mutta tällä kertaa mennään hevosen tahdissa ja kiipeän selkään vasta, kun paikat on sille tappavan tylsän tuttuja.

P.S. Edellisen postauksen heppailuvideo katsottavissa täältä, jos et ole vielä katsonut!